En olisi koskaan uskonut, että tulen kirjoittamaan julkisesti omalla nimelläni tästä aiheesta, toisin kävi. Kuinka moni teistä katsoi eilen ilalla Tv2 A2: koulukiusaamisilta keskusteluohjelmaa? Ohjelmassa puhuttiin paljon ja asiaa. Keskustelijoina olivat kiusaajat, kiusatut, opettajia, vanhempia sekä psykologeja. Ohjelma herätti minussa hyvin suuria tunteita. Ohjelman edetessä sydämeni hakkasi, käteni tärisivät, poskiani kuumotti, välillä itkin kiukkua, välillä ahdistusta. Luulin jo työntäneeni mielestäni kaiken sen, mitä en kuitenkaan ikinä voi unohtaa. Miten yksi ohjelma yhtäkkiä nosti kaikki tunteet näin voimakkaasti pintaan? Olispa koulukiusaamista vastaan kampanjoitu yhtä paljon 90-luvulla.
Tämä on henkilökohtaisin postaus mitä olen koskaan julkaissut. Tämä ei liity muotiin eikä kauneuteen.
Minulla ei ole peruskouluajoistani montaakaan hyvää muistoa.
Olin koulukiusattu. Vuosia siis koko peruskouluajan: 9 vuotta. En muista tarkalleen milloin ja miten se alkoi, mutta ala-asteella. Kun menin ensimmäiselle luokalle muutimme Tampereelta Lempäälään Sääksijärvelle. Kaikki kerhokaverini jäivät Tampereella, en tuntenut koulusta ketään, kouluun ilmoitautumislappunikin oli hukkunut ja kun luokat koottiin nimenhuudolla minä jäin yksin saliin istumaan ja rehtori alkoi miettiä mihin luokkaan minut laitetaan. Ensimmäisellä luokalla sain kuitenkin nopeasti kavereita, olinhan niin puhelias. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin muuttui ja minua alettiin kiusata. Ensin pojat, he haukkuivat minua sohvaksi, olihan se niin kovin hauskaa väännellä nimeäni Sohvi-sohva. Minua haukuttii sohvaksi niin paljon, että vannoin vaihtavani aikuisena nimeni joksikin tavalliseksi. En vaihtanut, tänä päivänä pidän nimestä kovasti.
Olin hieman pullukka ja sain kuulla siitä. Minua haukuttiin läski-sohvaksi, läskiksi, ihraksi ja lihavaksi, iso pehvaksi. Nyt kun katson vanhoja kuvia, niin olin vain hieman pyöreä. (Meidän luokalla oli pari muutakin pullukkaa, miksei heitä kiusattu? Miksi juuri minua? Mietin usein.) Tämä kaikki jo siis ala-asteella. Jossain vaiheessa tytötkin menivät mukaan kiusaamiseen ja sulkivat ryhmän ulkopuolelle. Silloin minulla oli vielä yksi kaveri, mutta hänkin kiusasi minua tasaisin väliajoin nimettelemällä milloin miksikin. Kiusaaminen ei rajoittunut pelkästään kouluun, vaan sen ulkopuolellekin.
En ole koskaan ymmärtänyt mitä liikkuu vanhempien päässä, jotka lapset saatuaan haluavat muuttaa johonkin pieneen "tuppukylään", paikkaa jos kaikki tietävät toisten asiat. Pikkupaikoissa ei siedetä erilaisuutta tippaakaan ja siellä joutuu heti silmätikuksi. Lähes koko luokka kiusasi minua sukunimestäni, siksi koska se oli eri kuin äidilläni. Nykypäivänähän on ihan normaalia, että perheessä saattaa olla 2-3 eri sukunimeä. 20 vuotta sitten se ei ollut. Muistan aina kauhulla itkukurkussa odottaneeni nimenhuutoa, jossa tuli myös vanhemman nimi ilmi. Sen jälkeen koko luokka huusi: "ei se oo sun äitis, kun sillä on eri sukunimi" ja "ja miksi sun äidillä on eri sukunimi, kun sulla". Nieleskelin joka kerta kyyneliä. Kerran kerroin asiasta äidilleni ja hän soitti opettajalleni. Opettaja piti koko luokalle puhuttelun, mutta ei siitä mitään hyötyä ollut.
Muistan aina 6.luokan luokkaretken seitsemiseen. Pojat haukkuivat minua taukoamatta ja alkoivat heitellä käpyjä selkääni metsäpolulla. Typerä opettajamme heli ei piitannut asiasta, eikä koko kiusaamisesta muutenkaan. Luoja, kuinka paljon inhosin häntäkin. Olin niin täynnä kiusaamista ja mieleeni tuli vain yksi asia: jos kuolisin kiusaaminen vihdoin loppuisi. Miettikää kuinka pahaa kiusaaminen on ollut siinä vaiheessa, kun tuollaisia hirveyksiä tulee lapselle mieleen. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa silloisesta opettajasta. Äitini soitti hänelle useita kertoja ja kertoi kiusaamisestani, mutta hän ei ymmärtänyt/halunnut ymmärtää asiaa. Onneksi hän ei montaa vuotta meitä opettanut.
.jpg)
Vuosi vuodelta kiusaaminen yltyi. Itkin lähes joka ilta itseni uneen. Tasaisin väliajoin äitini soitti kouluun ja kertoi kiusaamisesta. Istuimme opettajien, kiusaajien ja heidän vanhempiensa kanssa alas muutaman kerran. Oliko siitä jotain hyötyä? Ei. Kiusaajat lupasivat lopettaa kiusaamisen. Lopettivatko he? Eivät. Seuraavana päivänä olin kantelupukki. Minulle naljailtiin mistä vain: pitkistä hiuksistä, erilaisista vaatteista, kaikesta mitä sanoin, ääntäni matkittiin.. Lopputulos oli se, että olin vain hiljaa ja toivoin ettei kukaan huomaisi minua.
Kerroin olleeni ensimmäisellä luokalla hyvin puhelias. Enää en ollut, vuosi vuodelta minusta tuli hiljaisempi, ujompi ja itkuherkempi. Jossain vaiheessa lopetin hymyilyn. Siitäkös kiusaajat saivat taas vettä myllyynsä ja haukkuivat siitä, kun olin aina naama väärinpäin. Ei huvita hymyillä, miksi siis hymyilisin? Ei ole mitään syytä siihen. Aloitin liikuntaharrastuksen sain sieltä uusia kavereita. Se oli pelastus, mutta vain hetkeksi. Vuosia meni eteenpäin ja 2 tyttöä sirkuksessa saivat käännettyä kaikki ne tytöt minua vastaan, jotka olivat olleet kavereitani. En voinut ymmärtää miten he yhtäkkiä tekivät minulle ilkeitä temppuja ja nauroivat selän takana, vaikka vielä vuosi sitten he olivat kavereitani. Kerran ajattelin mielessäni, että jätän heidät pulaan, enkä mene esitykseen, en kuitenkaan tehnyt sitä. Yksi ohjaajista, kiitos hänelle, huomasi kiusaamisen ja puuttui siihen. Harmi vain ettei siitä mitään hyötyä ollut. Teininä kiinnostukseni koko harrastusta kohtaa loppui täysin ja osa syy oli kiusaaminen. Ei ole kivaa harrastaa ryhmäliikuntaa, jossa olet ryhmän ainoa kiusattu ja syrjitty.
Lähestyhin teini-ikää, kasvoin pituutta ja hoikistuin huomattavasti. Kukaan ei enää hauku mua läskiksi! Ajattelin mielessäni ja aloin lisäämään liikuntaa ja vähentämään syömistä. Olin 166cm pitkä ja laihimmillani painoin 45kg. Jäin kotona kiinni oksentamisesta. Sen seurauksena äiti raahasi minut lääkäriin, jossa jouduin käymään viikottain punnituksissa. Kerran lääkäri kysyi: mistä sä muka olet lihava? Mahasta. Tokaisin ja nostin paitaani. (nyt kun katson silloisia kuviani minulla ei ollut silloin grammaakaan ylimääräistä) Asia oli sillä käsitelty. Koskaan ei kysytty mikä sinut on saanut tähän pisteeseen. Kärsin 5 vuotta anoreksiasta ja bulimiasta. Minulla on vielä aikuisiälläkin ollut kieroutunut suhde ruokaan. Raskausaikana söin itseni 100kg, sain neuvolantädeiltä vain moitteita, kun paisui niin kovaa vauhtia, masensi, mutta söin, koska ajattelin, että syön niiden kaikkien vuosien edestä mitä olen itseäni nälässä pitänyt. Synnytykseen jälkeen laihdutin, pian lihoin taas ja laihdutin. Huomasin olevani tunnesyöppö. Vasta tänä vuonna olen oppinut nauttimaan ruuasta niinkuin siitä pitääkin ja liikkumaan, koska siitä tulee hyväolo, ei siksi että on pakko. Pääsin irti sokerikoukusta ja innostuin vihersmoothieista ja monista muista terveellisistä ruuista. Enää en voisi kuvittelakaan olevani päivää syömättä tai vs. ahmivani konvehtirasiaa ja 5 juustopurilaista ja oksentavani. Ennen kaikkea haluan olla hyvä esimerkki lapselleni.
Kun yläaste alkoi ja siirryimme toiseen kouluun Lempäälässä ajattelin saavani uusia kavereita, sillä kouluun tuli oppilaita muualtakin. Aluksi sainkin lisää uusia kavereita, mutta pian oltiin taas siinä pisteessä kuin ala-asteella ja kaiken lisäksi kiusaajien määrä kasvoi valtavaksi. Tuntemattomatkin huutelivat perääni, koska luokkamme "kingi" oli käskenyt heidän haukkua minua. Usein tuntui siltä, että koko koulu on minua vastaan, eikä kukaan välitä. Enää minua ei läskiksi nimitelty, olin edelleen hoikassa kunnossa ja siitä pidin kiinni. Mutta nimeäni edelleen haukuttiin, ei ollut päivää etten olisi sohva-nimitystä kuullut. Lopetin koulussa syömisen. Yksi syy oli, että halusin edelleen vältellä ruokaa, toinen oli se, että luokallamme oli parinton määrä tyttöjä, jos en ehtinyt juosta ruokajonon keskelle, vaan jäin viimeiseksi ei heidän pöydästä usein tilaa minulle enää löytynyt. Joskus he nyrpein naamoin siirtyivät kanssani toiseen pöytää, kun pyytämällä pyysin, ettei minun tarvitsisi syödä yksin. Usein he tokaisivat, en jaksa nousta. Ajattelivatkohan he koskaan miltä minusta tuntuu? Mitäpä jos he olisivat joutuneet asemaani? Olisivatko he sen jälkeen muuttaneet käytöstään? En varmaan ollut haluttua seuraa, koska olin usein hapannaama, mutta kiusaajat sen aiheuttivat, elämäniloni oli loppunut jo ala-asteella. Kun vuosikausia saa kuulla haukkumista alkaa siihen itsekin uskoa. Pidin itseäni rumana, lihavana ja hirveänä
Olin taas lopettanut hymyilin, joten sain kuulla olevani hapannaama ja nirppanokka. Uusimpia nimityksiä olivat kauhee, hirvee, euroopan hirvein. Vaatteistani kuittailtiin paljon, en pukeutunut massamuodin mukaan, minulla oli oma tyyli jo silloin, lisäksi suunnittelin ja ompelin paljon vaatteita. Olin ensimmäinen koulussa kuka omisti vaaleansiniset korokepohjakengät, niistäkin naljailtiin "aika tyylikkäät kengät sohvalla" myöhemmin samanlaisissa kengissä kulki moni muukin. Joskus sanoin kiusaajille takaisin, silloin sain kuulla olevani törkeä suustani. Eli heillä oli oikeus nimitellä minua, mutta minulla ei heitä? Millä järjellä!?
Suurinta osaa opettajista ei todellakaan hakkarin yläasteella kiinnostanut koulukiusaaminen, vaikka rehtori asiasta joka vuosi pitikin puheen ja koulurauha julistettiin aina vuoden alussa
Minut pakotettiin käymään koulukuraattorilla, siis todellakin pakotettiin, vaikka ilmoitin, etten halua mennä, enkä hyödy siitä mitään. Muistan vieläkin hippilookisen koulukuraattorin, joka vain kirjoitteli papereitaan ja vilkaisi minua silloin tällöin. Hän oli sitä mieltä, että kiusaaminen on omaa syytäni. "Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" ja "alat nyt vain hymyileen ja menet mukaan toisten piireihin" olivat hänen sanansa. Tunsin suurta vihaa häntäkin kohtaa, sillä tuntui ettei hän kuuntele minua, eikä häntä kiinnosta paskanvertaa. Itsetuntoni oli täysin murusina yläasteella ja kouluun lähteminen ahdisti niin paljon, että usein jätin menemättä. Lintsauksen vuoksi numeroni tippuivat kaseista ja yseista kutosiin ja vitosiin. Tästäkin sain vain huutoa, että ei näillä numeroilla ole mitään eväitä elämään. Mitä se helvetin huutaminen auttoi? Ei yhtään mitään. Olisipa joku ollut oikeasti ja aidosti kiinnostunut minusta ja kysynyt miten voit. Tunsin itseni niin yksinäiseksi ja olo oli usein hyvin lohduton. Tuntui, että kaikki vihasivat minua. Keskutelin kiusaamisesta usein äitini kanssa kotona ja hän siihen paljon puuttuikin, mutta hänellä oli omat huolensa. Yläaste oli puolessa välissä, kun olin niin masentunut, että ajattelin kuoleman olevan ainoa ratkaisua, silloin kiusaaminen vihdoin loppuisi. En kuitenkaan oikeasti halunnut kuolla. Usein suunnittelin, että räjäytän koulun tai heitän kiusaajien päälle bensaa ja tuikkaan heidät tuleen.
Kesäloman alku oli lähellä ja yksi kiusaaja heitti pullolisen vettä päälleni, kaikki nauroivat. Oli menossa opettajat vastaan oppilaat pesäpallomatsi, kukaan ei puuttunut asiaan. Aikani itkin, sitten keräsin kaiken kiukkuni. Tiesin, mihin aikaan ko. poika pääsee. Menin nurkan taakse odottamaan. Kun hän astui esiin otin häntä rinnuksista kiinni, löin nyrkillä naamaan ja potkin häntä. Karjuin hänelle kurkku suorana ja joku opettaja sattui olemaan lähistöllä ja tuli väliin. Mikä oli lopputulos? Kun kostin pojalle, joka oli kiusannut minua koko yläasteen, jouduin minä jälki-istuntoon ja äitini joutui ostamaan pojalle uuden paidan. Mikä tässä meni vikaan? Väkivalta on väärin tiedän, eikä se ratkaise mitään, mutta joskus sitä vain keittää yli. Missään kohtaa ei noteerattu sitä, kun kerroin, että hän on kiusannut minua useita kertoja ja heittänyt vettä päälleni. Äiti oli tietty raivona, koska uusi paita oli kallis. Ainoa asia mikä minua myöhemmin kadutti oli se, ettei ollut voimaa löydä kovemmin. Mikä tässä koulujärjestelmässä oli pielessä? Kiusattu joutuu jälki-istuntoon ja korvaamaan hajottamansa paidan ja kiusaaja, joka on lukuisia kertoja aiheuttanut pahanmielen ja monet itkut ei saa mitään??? Kun vein hänelle uuden paidan kouluun hän oikein leijui sillä kaikkien kuullen.
Anteeksi vain, mutta en tunne mitään sympatiaa tai ymmärrystä hakkarin koulua, sen opettajia, enkä myöskään kiusaajia tai heidän vanhempiaan kohtaan. Niin moni näki, että minua kiusattiin, eikä siihen juurikaan puututtu. Kerran kotitalouden tunnilla koko luokka taas kerran kiusasi minua. Silloin mukava kotitalouden opettajamme pyysi minua jäämään koulun jälkeen juttelemaan. Hän kertoi huomanneensa asian. Juttelimme kerran ja se oli siinä. Ihanaa, että edes yksi opettaja oli asian huomannut. Kiusaaminen kuitenkin jatkui. Kerran yhtä kiusausjupakkaa selviteltiin rehtorin, kiusaajien ja vanhempien kanssa. Rehtori otti asian tosissaan. Loppuiko kiussaminen? Ei.
Eilisen TV-ohjelman aikana käytiin hyvin aktiivista Twitter keskustelua, johon itsekin osallistuin. Kiusaajille ei todellakaan tarvitse antaa anteeksi! Saisivat kokea saman kohtalon, minkä aiheuttivat kiusaamilleen henkilöille.
#a2ilta Mitä hyötyä sitä on somessa anteeksi huudella, multa ei ainakaan tipu yhtään ymmärrystä! Kaikkien näiden vuosien jälkeen en varmasti pystyisi pitämään itsehillintääni kurissa, jos pahimmat kiusaajani astuisivat eteeni. Vaikka he pyytäisit anteeksi polvillaan, he eivät saisi. Niin pahat traumat he minulle aiheuttivat. Eivät varmasti tajunneet, eivätkä ehkä tänä päivänäkään tajua mitä kiusaaminen aiheutti. En halua kenellekään samaa kohtaloa, mutta olen usein toivonut, että kiusaajien lapsia kiusattaisi koulussa. Ehkä he silloin tuntisivat piston sydämessään?
En halua olla katkera, sillä mielestäni katkeruus näkyy ihmisen kasvoilta, mutta en myöskään voi antaa anteeksi. Toivoin kiusaajilleni kaikkea pahaa monta vuotta vielä koulun jälkeen. Enää en heitä ajattele, paitsi juuri nyt ohjelman katsottuani.
Kiusaaminen jättää enemmän tai vähemmän pysyvät jäljet. Olin helpottunut, kun peruskoulu vihdoin loppui. Selvisin hengissä. Ajattelin mielessäni. Sen jälkeen odotin vain täysi-ikäisyttä, että pääsen pois sääksijärveltä. Se oli ja on edelleen niin ahdistava paikka, etten juurikaan käy siellä. Muutin Tampereen keskustaan se helpotti oloani sekä meikki&stylistikoulu, johon pääsin opiskelemaan (olin halunnut sinne yläasteelta asti). Stylistikoulussa ihailin suuresti koulumme johtajaa Annea. Haluan olla yhtä räväkkä, nauravainen ja täyttää koko huoneen energiallani, kun astun sinne, kuten hän.
Imin kouluaikana todella paljon itseeni energiaa opettajistamme ja sain uuden parhaan ystävän. Ensimmäistä kertaa olin koulussa, jossa minua ei kiusattu. Lisäksi opiskelin vihdoin alaa mikä minua oikeasti kiinnosti. Pikkuhiljaa minusta kasvoi taas nauravainen ja puhelias tyttö. Ääneni vahvistui ja voimistui todella paljon. Harva uskoisi tänä päivänä, että joskus ääneni oli vain pientä piipitystä mitä hädin tuskin kuuli.
Tekstistä on käynyt jo muutamaan kertaa ilmi, etten pidä paikasta, jossa kasvoin. Syy on ihan se, että sieltä on niin paljon huonoja muistoja. Toki on hyviäkin muistoja! Kun muutin Helsinkiin tunsin herääväni oikeasti eloon kaikin puolin. Olen muuttanut elämäni aikana paljon ja vihdoin olin tullut kotiin. Tampereella olin ollut turhautunut ja masentunut. Haluan vain sanoa, että joidenkin ihmisten hyvinvointiin vaikuttaa suuresti asuinpaikka ja ympäristö. Jos jostain paikasta on paljon huonoja muistoa, ei sitä lähellä halua asua. "Koti-ikävä" iski minulle vuosien jälkeen ja kokeilin Tampereella asumista, ei siitä mitään tullu ja palasin aika nopeasti takaisin Helsinkiin. Vaikka tutustuin nopeasti uusiin mahtaviin ihmisiin Tampereella, sain uusia yhteistyökumppaneita ja asiakkaita sekä perustin Trelooks blogin voin henkisesti niin pahoin.
Muuttoa edeltävänä yönä minulle nousi paha ihottuma kasvoihin ja kaulaan, kutsuin sitä tampereihottumaksi. Kun palasin takaisin Helsinkiin ja heräsin uudesta kodista ihottuma oli poissa. Aika hullua vai mitä? Täällä on meri ja niin kaunista, enkä taatusti törmää peruskouluaikaisiin kiusaajiin. Olen tarpeeksi kaukana huonoista paikoista ja muistoista. Täällä on hyvä olla.
Kiusaamista olen kokenut myöhemminkin: lempäälässä artesaanikoulussa sekä työelämässä. Läpi elämäni on kulkenut paljon ihmisiä, osa on jäänyt, osa on lähtenyt. Usein olen miettinyt syytä miksi näin. Mikä siinä on, että vielä aikuisiälläkin olen saanut kokea kiusaamista ja epäoikeudenmukaisuutta niin työelämässä kuin yksityiselämässä? Ehkä se on yksi syy miksi minusta tuli yrittäjä; voin itse valita yhteistyökumppanit ja työkaverit, asiakkaani, jotka valitsevat minut ovat ihania. Saan todella paljon voimaa työstäni ja nautin siitä koko sydämestäni.
Vuosien varella pohdin usein, että jos olisimme pysyneet Tampereella ja olisin mennyt samaan kouluun pihapiirimme kavereiden kanssa olisiko minua kiusattu? Millaista elämä olisi ollut?
Kiusaamisesta huolimatta minusta kasvoi vahva, kunnianhimoinen ja menestynyt yrittäjä ja äiti. Nykyään minulla on terve ja hyvä itsetunto. Aikuisiällä olen saanut uusia ystäviä ja kun olen kertonut heille kiusaamistaustastani he eivät ole meinanneet uskoa. Tänä päivänä olen jälleen puhelias ja hyväntuulinen oma itseni, nauran paljon ja minulla on valtavasti energiaa, jota mielelläni jaan muillekin. Ei hävetä sanoa, että olen iloinen siitä, kun monilla kiusaajillani menee tänä päivänä huonosti: he ovat päätyneet hanttihommiin, vaimonhakkaajiksi, päihdeongelmaisiksi, ainakin yksi on istunut vankilassa. Kun he kiusasivat minua ajattelin vain mielessäni, että vielä mä teille näytän! Musta tulee menestynyt ja kuuluisa ja teistä ei tule yhtään mitään muuta kuin rupusakkia, ettekä saavuta elämässänne mitään! Ja näinhän on käynyt joidenkin kohdalla. Nyt minä voisin ilkkua heitä, mutta en alennu moiseen.
En ole kiinnostunut siitä mitä kiusaajilleni kuuluu, mutta piirit ovat pienet. Tampereella käydessäni usein törmää johonkin tuttuun, joka tietää kertoa sääksicityn kuulumiset. Osa kiusaajista ei ole edes päässyt sääksiä kauemmaksi, ei kai siinä mitään pahaa ole, itse henkilökohtaisesti vihaan 20 vuoden jälkeen vieläkin koko kylään.
Tätä kirjoittaessani poskiani kuumottaa, kyyneleet valuvat, käteni tärisevät ja voin pahoin, todella pahoin. Oksettaa. En edes muista koska minulla olisi tälläinen olo ollut. Miten yksi TV-ohjelma voi aiheuttaa näin suuria tunteita? Mietin uskallanko painaa julkaisunappulaa.
Mikä sai minut avautumaan tästä aiheesta? Kertomaan jotain näin henkilökohtaista blogissani kaikille tutuille ja tuntemattomille lukijoille? Kiusaamista ei tarvitse kenenkään sietään missään muodossa. Kiusaaminen on aina väärin. Lapset osaavaat olla julmia, mutta niin myös aikuiset. Vaikka sinua olisi kiusattua vuosia, itsetuntosi olisi murusina ja olisit täysin masentunut haluan kertoa sinulle, että älä menetä toivoasi. Kaikki on mahdollista. Sinusta voi tulla mitä ikinä vain haluat, kunhan vain jaksat uskoa unelmiisi. Vaikka kukaan ei sinua tukisi tai kannustaisi (se on helvetin raskasta tiedän), niin älä menetä uskoasi koskaan. Sillä se kantaa sinut yli kaiken pahan. Minäkin pääsin tuon kaiken yli.
Olen joka päivä kiitollinen kaikesta siitä mitä olen saavuttanut elämässäni: minulla on ihana terve lapsi, työ jota rakastan, saan asua siellä missä haluan, olen terve, olen ympäröinyt itseni positiivisilla ihmisillä ja blokannut kaikki negodiilit pois elämästäni.
Lapseni menee kouluun 2 vuoden päästä. Toivon hänelle parempia koulumuistoja kuin omani ovat. Jos lastani kiusattaisi koulussa tiedän mitä tehdä. Tiedän myös, että koulua voi vaihtaa ja kotikoulukin on mahdollista, en aio karjua lapselleni ja sinähän menet sinne kouluun, kuten minulle karjuttiin, vaan olla ymmärtäväinen ja kuunnella. Todellakin ymmärrän kiusattuja. Jos joskus aikani riittää vapaaehtoistyöhön haluan toimia tukihenkilönä kiusatuille ja syrjityille. Tiedän miltä heistä tuntuu. Ja tiedän myös ettei siitä ole mitään hyötyä, että kiusattua pompotellaan kuraattoreille ja sosiaalityöntekijöille, jotka tuijottavat tympeänä ja ynähtävät mikä sua oikein vaivaa. Usein pitkä halaus ja kysymys miten voit? auttaisi ja siitä voisi lähteä purkamaan vyyhtiä.
"Voi kuinka koskee, kelle sen kertoisin? "Toiset ei ymmärrä, syvälle sydämeen sattuu" Vielä 20 vuoden jälkeen padot aukesivat. En voi kirjoittaa enempää, postaukselle ei tulisi loppua, eikä itkulle. Kiusaamisaikaisista päiväkirjoistani saisi romaanin. Toisaalta nautin jokaisesta kyyneleestä. Itku puhdistaa ja tiedän, että minulla on tunteet. Joskus en pystynyt edes itkemään.
En oikein tiedä mitä tähän loppuun pitäisi sanoa.. Kerro sinä oma komenttisi tai tarinasi, olen täällä, kuuntelen ja välitän.
Päätän postauksen
Tommi Läntisen Syvälle sydämeen sattuu biisiin En vieläkään voi kuunnella tuota itkemättä.
postauksen kuvat ovat netistä koulukiusaaminen kuvahaulla
